IMG_2484.JPG

Lempilauseita

Lempilauseita ei ole kirjablogi. Se on blogi hyvästä elämästä (jota ei ole ilman hyvää kirjallisuutta). Se on paikka tärkeille, kauniille ja painaville sanoille, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Lempilauseiden taustalla on ajatus lukemisesta elämäntapana ja levähdyspaikkana(si). Tervetuloa.

"Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?"

"Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?"

”Kynä on jäänyt pöydälle ja muistivihko on sen vieressä. Molemmat katsovat minua ja odottavat, että ryhdyn taas kirjoittamaan, käsialasta tulee pientä, ja mitä enemmän kirjoitan, sitä pienemmäksi käsiala käy. Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet. Annan jäljen tulla sellaisena kuin se haluaa, minulla ei ole siihen määräysvaltaa. Mutta koskaan ennen en ole kirjoittanut näin pienillä kirjaimilla. Ehkä rakkaudesta pitää kirjoittaa niin.”

Riitta Jalosen Kirkkaus-romaania (2016) lukiessa piti vähän väliä tarttua sitaattivihkoon (tai jos ihan rehellisiä ollaan, puhelimeen – suurin osa lainauksista tulee nykyään tallennettua kuvina kännykkään). Niin viiltävän osuvia havaintoja Jalosen päähenkilö tekee.

Kirkkaus kertoo uusseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) tarinan – ja hurja tarina se onkin. Frame oli poikkeuksellinen ihminen, joka eli poikkeuksellisen elämän. Herkkä luonne ja perheenjäsenten kuolemat ajoivat hänet mielisairaalaan, jossa hänelle tehtiin (väärin perustein) skitsofreniadiagnoosi. Frame vietti sairaalassa lopulta kahdeksan vuotta elämästään ja välttyi lobotomialta täpärästi, kun hänen esikoisromaaninsa sai lääkärit toisiin ajatuksiin.

Kirkkaus on vahva romaani ihmisyydestä, itsemääräämisoikeudesta ja taiteilijuudesta. Framella/Jalosella (Jalonen sukeltaa päähenkilönsä mieleen niin uskottavasti, että kirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan) on käsittämätön mielikuvitus ja synesteettinen tapa tarkkailla maailmaa: aistihavainnot limittyvät toisiinsa, ulkoinen ja sisäinen maisema sekoittuvat.

”Mutta voimakkaimpana minusta uhkui häpeän haju, se roikkui viittana ympärilläni. Viitan alla kuljetin kaikkien potilastovereideni tuskaa, itkua, parkua ja huutoa. Olin päättänyt, että lähtiessäni vien sitä mukanani ulkomaailmaan niin paljon kuin pystyn, sirottelen mereen ja vuorille ja kaupunkien kaduille niin että ihmiset joiden jalkojen alla tuska talloutuu, eivät voi olla huomaamatta sitä.”

Kirkkautta lukiessani mietin monta kertaa Johanna Holmströmin Sielujen saarta (2017). Kirjoissa on sama humaani pohjavire: molemmat tutkivat normaaliuden ahtaita rajoja ja näkevät hulluuden yhteiskunnan, ei yksilön ominaisuutena. Molemmat kirjailijat myös pysyvät alusta loppuun päähenkilöidensä puolella. Vahvojen, kovia kokeneiden naisten puolella.

”Harppi piirtää ympyrän, jonka sisälle kaikkien ihmisten pitäisi mahtua. Rajan yli voi kurkotella mutta sinne ei saa mennä. Jos menee, on kuin neulomuksesta karkaisi silmukka omille teilleen: yksi karannut uhkaa vetää mukanaan toisia. Aika siirtää rajat aina eri paikkaan, ei mikään määritelmä pysy. Kuka sanoo mikä on oikea tapa olla ihminen?”

PS En voi millään ymmärtää, ettei Framen romaaneita ole vielä Kirkkauden ilmestymisen jälkeenkään suomennettu! Olen luvattoman laiska lukemaan englanniksi, mutta nyt harkitsen vakavasti etsiväni käsiini Faces in the Waterin tai Owls Do Cryn. Onko joku teistä lukenut niitä?

Taina

Runoa lue! Poesian Runokirjakauppa Vallilassa hurmaa

Runoa lue! Poesian Runokirjakauppa Vallilassa hurmaa

Helmikuun helmet

Helmikuun helmet