IMG_2484.JPG

Lempilauseita

Lempilauseita ei ole kirjablogi. Se on blogi hyvästä elämästä (jota ei ole ilman hyvää kirjallisuutta). Se on paikka tärkeille, kauniille ja painaville sanoille, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Lempilauseiden taustalla on ajatus lukemisesta elämäntapana ja levähdyspaikkana(si). Tervetuloa.

"On annettava anteeksi kaikki tämä"

"On annettava anteeksi kaikki tämä"

"Äitini tukikohta on keittiö, ja sieltä hän valvoo sekä eläviä että kuolleita. Äitini näkee kaikkialle. Taloomme ei kätkeydy yhtäkään suojaisaa nurkkaa tai komeroa, jonne äitini katse ei yltäisi. - - Edes maapallon toiselle puolelle matkaaminen ei auta, sillä äitini näkee sinnekin. Hänen sisäkenkiensä hakkaava ääni kantautuu huoneisiin ja minä pakenen aina, kun ääni lähenee, mutta äitini löytää minut kuitenkin."

Samoihin aikoihin kun kirjamaailma alkoi kohista Saara Turusen Sivuhenkilöstä (2018), tartuin vasta Turusen esikoiseen, Rakkaudenhirviöön (2015). En ymmärrä miten romaani oli mennyt minulta ohi! Sen teemathan ovat checklistini kärkipäässä, kun etsin uutta luettavaa.

Mitä ne teemat sitten ovat? Ulkopuolisuus, yksinäisyys, kirjoittaminen ja äitisuhde, esimerkiksi. Näistä Rakkaudenhirviön keskiöön nousee päähenkilön suhde hallitsevaan äitiinsä. Neuroottisesti siivoava äiti on kuvattu vilijonkkamaisena hahmona, joka näyttää pitävän kasveista (jotka eivät metelöi tai sotke) enemmän kuin lapsistaan.

Romaanin tragikoomisuus on huipussaan juuri silloin, kun perheen dynamiikkaa havainnoidaan lapsen näkökulmasta, kiusallisen suorasukaisesti:

"Kävelen metsässä ja käyn läpi mielessäni niitä sanoja, jotka tiedän amerikan kielellä. Cat, dog, hamböögö ja merry christmas. Lopulta kaikki on valmista ja menemme lentokentälle vaihto-oppilasta vastaan. Vaihto-oppilaan nimi on Katie Holmes ja hän on kotoisin Illinoisista. - - Katie Holmes halaa äitiäni ja äitini esittää, että halaaminen on perheessämme aivan normaalia. Katie Holmes yrittää halata meitäkin, mutta me jäykistymme kauhusta. Halatkaa nyt Katieta, mankuu äitini, mutta me peräännymme kauemmas kankeina kuin rautanaulat. En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämme ei ole koskaan halattu ketään. - - Lyöminen ja tukistaminen ovat enemmän meidän heiniämme."

"Olen kuullut sanottavan, että suurperheiden lapset ovat sydämellisiä ja anteliaita. He auttavat toisiaan kodin pikku askareissa ja jakavat auliisti kaiken hyvän, minkä he saavat. Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Siskojeni läsnäolo tekee minusta ahneen ja saidan. Inhoan asioiden jakamista enemmän kuin mitään. Pelkään koko ajan, että joku vie sen vähän, mitä minulla on." (Tämä sitaatti muuten resonoi kiinnostavasti Hesarin toissapäiväisen uutisen kanssa, jonka mukaan epävarma ja puutteellinen kasvuympäristö ruokkii ahneutta. Jos rakkautta ja huolenpitoa on lapsuudessa tarjolla niukalti, niistä kamppaileminen on luonnollista, ehkä väistämätöntä.)

Rakkaudenhirviössä kiehtoi ja raastoi eniten juuri armoton rehellisyys. Päähenkilö (puhun päähenkilöstä, vaikka romaani on avoimen omaelämäkerrallinen) osoittelee itsessään niitä kohtia, jotka usein halutaan häivyttää: ahneutta, kateutta, katkeruutta, itseinhoa, takertuvuutta. Komplekseista kumpuavaa haavetta tulla joksikin kokonaan toiseksi. Kaiken tämän tunnistin lukiessani myös itsessäni, halusin tai en. Silti (ja siksi) rakastin Rakkaudenhirviötä.

Juonipaljastus: romaani päättyy pieneen katharsikseen. Joku voisi pitää loppua kliseenä, mutta minulle oli välttämätöntä, että tummasävyinen tarina lopulta valottuu toiveikkuudella: "Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi kaikki tämä." Armollisuuden Jumala palaa puutarhaan piippuaan polttelemaan, ja lukijan on helpompi hengittää.

Sitten ei muuta kun Sivuhenkilön varausjonoon sijalle 882! Odottavan aika on pitkä.

Taina

Maaliskuun helmet

Maaliskuun helmet

Ihanan nolo päiväkirjaklubi

Ihanan nolo päiväkirjaklubi