IMG_2484.JPG

Lempilauseita

Lempilauseita ei ole kirjablogi. Se on blogi hyvästä elämästä (jota ei ole ilman hyvää kirjallisuutta). Se on paikka tärkeille, kauniille ja painaville sanoille, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Lempilauseiden taustalla on ajatus lukemisesta elämäntapana ja levähdyspaikkana(si). Tervetuloa.

Perno Mega City – lähikuvia lähiöstä

Perno Mega City – lähikuvia lähiöstä

"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy. Sen äiti nautti seitsemännen kerroksen tuuletusparvekkeella tammikuun kahdeksantenatoista päivänä vuonna 1981. Kello oli viittätoista vaille neljä. Iltapäiväruuhka oli kiihkeimmillään, hämärää halkovien ajovalojen kiiloissa satoi ohutta tihkua."

Vaikutuin Noora Vallinkosken Perno Mega Citystä* (2018) heti kättelyssä, ensimmäisten virkkeiden perusteella. Tai oikeastaan ennen niitäkin, jo lukiessani kustantamon esittelyä kirjasta. Vallinkoski kertoo siinä kirjan synnystä näin: "Pian tajusin kirjoittavani romaania vähäpätöisimpänä pidetystä aiheesta, tyttönä kasvamisesta. Omaa kasvuani luonnehti voimakas näkymättömyyden kokemus. Jo varhain ymmärsin, että tyttöys on yhteiskunnallisesti epärelevanttia."

Aika lohduton ajatus – ja niin tuttu!

Rakastan romaaneja, joissa ajankuva on kudottu erottamattomaksi osaksi tarinaa. Yksityiskohtia pulppuava kerronta ankkuroi Perno Mega Cityn tukevasti aikaan ja paikkaan, 80-90-lukulaiseen vuokralähiöön. Yleinen ei silti vie liikaa tilaa yksityiseltä. Perestroika ja Gorbatsov ovat television taustahälyä, "Tsernopyl" räjähtää sivulauseessa. Maailmaa havainnoidaan lapsen tasolta: aistivoimaisesti ja usein aika riipaisevasti. Äiti lipsuu lapsiltaan "kuin vääränkokoinen tossu kantapäästä", pikkusisko puolestaan "tekeytyy posliinieläimeksi ikkunalaudalle".

Ysärin lapselle Pernossa on paljon tuttua. On heräteostoksena hankittu soutulaite, Neon2 ja Arvi Lind. On lauantaimakkara, happamat omenaremmit ja trio-jäätelö, joka jaetaan viivottimen avulla tasan sisarusten kesken. On lama.

"En kertonut ikävästäni kenellekään. Meidän perheessä oli hädin tuskin sanoja näkyvillekään asioille." Päähenkilö Hannan isä ja äiti ovat kumpikin sairaita, toinen vatsasta ja toinen päästä. Elämä lähiössä on haurasta ja ankeaa, mutta Vallinkosken romaani ei ole kumpaakaan. Surullinen se kyllä on.

Ainakin omassa mielessäni rakentui vahvoja yhteyksiä Pernon ja hiljattain lukemieni Saara Turusen Rakkaudenhirviön sekä Susanna Alakosken Sikaloiden välille. Vallinkoskea ja Alakoskea yhdistää aihepiiri ja näkökulma, Vallinkoskea ja Turusta puolestaan tematiikka ja musta huumori. Kaikille kirjoille yhteistä on se, että lukijassa herää pakahduttava halu lohduttaa pientä kertojaa.

Romaanin loppu potkaisee lukijaa vatsaan ja jättää hämmentyneen olon. Vielä viikkojenkaan jälkeen en tiedä, mitä mieltä olisin lopetuksesta.

Yksi asia on kuitenkin varma: tällaista kirjallisuutta tarvitaan. Kirjallisuutta tyttöydestä, köyhyydestä ja lapsista, jotka joutuvat kantamaan aikuisen vastuun. Kirjallisuutta yksinäisyydestä ja eriarvoisuudesta.

Romaanin esittelytekstissä Vallinkosken pohdinta jatkuu: "Nuoren tytön kokemuksia pidetään niin tylsänä aiheena, ettei niistä kannattaisi kirjoittaa. Oikeat aiheet ovat jossain muualla. Ne, joilla todella on merkitystä. Mutta jokin on muuttumassa. Naisten tarinat vaativat huomiota. Ne eivät enää suostu pienentämään itseään vaan tulevat kerrotuiksi uudenlaista sukupuolten välistä yhteiskuntajärjestystä hahmottelevassa kontekstissa, jossa niillä on väliä."

Taina

*Arvostelukappale saatu kustantajalta.

Syyskuun helmet

Syyskuun helmet

Pintti – sunnuntairomaani

Pintti – sunnuntairomaani